Onkohan elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Darren Aronofsky kokenut jotakin samanlaista kuin Unelmien sielunmessussa (Requiem For A Dream) oli? Sillä elokuva oli niin ahdistava, että ahdistavuus tuntui todelta, kaikki oli todellista eikä tässäkään asioita kaunisteltu.
Ahdistavuus pysyi koko leffan ajan eikä kaikkea voinut edes ymmärtää sellaisen tunnekuohun vallassa. Ennen kuin katsoin leffan, olin vähätellyt sen kommentoijia: yksi ahdistavimmista leffoista mitä olen koskaan katsonut, vitun ahdistava mutta helvetin hyvä. Vaikka "ahdistava" -kommentteja oli vaikka muille jakaa, en uskonut sitä ja lopulta päätin itse katsoa kyseisen leffan (oli siinä muitakin syitä). Kuten jo sanoin, ahdistavuus suorastaan raapi selkäpiitä, aiheutti jäykistymisiä koko kropalleni inhon vallassa, ja "miten noin voi tehdä?" , "älä nyt vaan tee sitä" -ajatusten lomassa. Hyvä jos kroppani rentoutui koko leffan aikana edes.
Kuten olen luultavasti jo sanonut, rakastan sitä että leffat vievät mukanaan, jäävät mieleen että sitä miettii ehkä seuraavanakin päivänä ja sinä päivänä kun leffan on katsonut, tuntee vieläkin saman tunteen, mitä tunsi leffaa katsoessa. Unelmien sielunmessu ylitti kyllä odotukseni tässä ainakin. Se kummitteli mielessä pari päivää ja nyt haluaisin katsoa sen uudelleen. Leffa vei mukanaan, siinä ikään kuin eli.
En kyllä suosittelisi tätä kenellekään heikkohermoiselle ja sellaiselle, ketä ahdistaa tällaiset leffat (jotka liittyvät riippuvuuteen, esim. huumeet ja kaikenlaiset lääkkeet). Leffassa oli kauheita kohtia, jotka sykähdyttivät ja pistivät minut miltei itkemään ja saivat minut säälimään roolihahmoja. Yritin vakuuttaa itselleni, että näin ei oikeassa elämässä ole - mutta mikä estää sen?
Päärooleissa olivat Jared Leto, Jennifer Connelly ja Ellen Burstyn sekä Marlon Wayans.
Letosta en olisi uskonut että hänellä olisi noin loistavia näyttelijänlahjoja. Olin ennen pitänyt häntä vaan loistavana 30 Seconds to Mars'in laulajana, mutta nyt hänen näyttelijänlahjansa pääsivät oikeuksiinsa. Hän suoritti roolinsa niin uskottavasti, että sekin sykähdytti minua. Loistavaa.
Jennifer Connelly ei ollut minulle entuudestaan tuttu, vain elokuvassa nimeltä Kaunis mieli -olin nähnyt hänet. Minulla ei ollut suuria odotuksia mutta jos minulla olisi ollut, hän olisi ylittänyt ne.
Marlon Wayans oli pienemmässä roolissa mutta suoritti sen hyvin, uskottavasti kuten muutkin.
Ellen Burstyn ei myöskään ollut mistään tuttu, mutta tuollaisessa leffassa näytelläkseen tarvitaan hieman jo vanhemmalta näyttelijältä eläytymistä, vahvoja tunteita mukaan ja heittäytymistä - en väitä ettei nuoremmilta sitä vaadita, mutta Ellen Burstyn kietoi katselijan tunteet vahvasti pikkurillinsä ympäri.
Tai sanoisinko, koko elokuva kietoi minut pikkurillin ympäri - niin loistava leffa oli.
Leffan traileriin tästä.
Ahdistavuus pysyi koko leffan ajan eikä kaikkea voinut edes ymmärtää sellaisen tunnekuohun vallassa. Ennen kuin katsoin leffan, olin vähätellyt sen kommentoijia: yksi ahdistavimmista leffoista mitä olen koskaan katsonut, vitun ahdistava mutta helvetin hyvä. Vaikka "ahdistava" -kommentteja oli vaikka muille jakaa, en uskonut sitä ja lopulta päätin itse katsoa kyseisen leffan (oli siinä muitakin syitä). Kuten jo sanoin, ahdistavuus suorastaan raapi selkäpiitä, aiheutti jäykistymisiä koko kropalleni inhon vallassa, ja "miten noin voi tehdä?" , "älä nyt vaan tee sitä" -ajatusten lomassa. Hyvä jos kroppani rentoutui koko leffan aikana edes.
Kuten olen luultavasti jo sanonut, rakastan sitä että leffat vievät mukanaan, jäävät mieleen että sitä miettii ehkä seuraavanakin päivänä ja sinä päivänä kun leffan on katsonut, tuntee vieläkin saman tunteen, mitä tunsi leffaa katsoessa. Unelmien sielunmessu ylitti kyllä odotukseni tässä ainakin. Se kummitteli mielessä pari päivää ja nyt haluaisin katsoa sen uudelleen. Leffa vei mukanaan, siinä ikään kuin eli.
En kyllä suosittelisi tätä kenellekään heikkohermoiselle ja sellaiselle, ketä ahdistaa tällaiset leffat (jotka liittyvät riippuvuuteen, esim. huumeet ja kaikenlaiset lääkkeet). Leffassa oli kauheita kohtia, jotka sykähdyttivät ja pistivät minut miltei itkemään ja saivat minut säälimään roolihahmoja. Yritin vakuuttaa itselleni, että näin ei oikeassa elämässä ole - mutta mikä estää sen?
Päärooleissa olivat Jared Leto, Jennifer Connelly ja Ellen Burstyn sekä Marlon Wayans.
Letosta en olisi uskonut että hänellä olisi noin loistavia näyttelijänlahjoja. Olin ennen pitänyt häntä vaan loistavana 30 Seconds to Mars'in laulajana, mutta nyt hänen näyttelijänlahjansa pääsivät oikeuksiinsa. Hän suoritti roolinsa niin uskottavasti, että sekin sykähdytti minua. Loistavaa.
Jennifer Connelly ei ollut minulle entuudestaan tuttu, vain elokuvassa nimeltä Kaunis mieli -olin nähnyt hänet. Minulla ei ollut suuria odotuksia mutta jos minulla olisi ollut, hän olisi ylittänyt ne.
Marlon Wayans oli pienemmässä roolissa mutta suoritti sen hyvin, uskottavasti kuten muutkin.
Ellen Burstyn ei myöskään ollut mistään tuttu, mutta tuollaisessa leffassa näytelläkseen tarvitaan hieman jo vanhemmalta näyttelijältä eläytymistä, vahvoja tunteita mukaan ja heittäytymistä - en väitä ettei nuoremmilta sitä vaadita, mutta Ellen Burstyn kietoi katselijan tunteet vahvasti pikkurillinsä ympäri.
Tai sanoisinko, koko elokuva kietoi minut pikkurillin ympäri - niin loistava leffa oli.
Leffan traileriin tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiinnostaa mitä sanot, hauku, kehu, kerro mielipiteesi. I'm interested.