Maa on niin kaunis, niinkö?

Tasa-arvo. Suomessa kannatetaan tasa-arvoa, kaikinpuolin, pyritään edistämään sitä. Mutta miten se näkyy?
Homot ja lesbot eivät saa mennä naimisiin, eivätkä adoptoida.
Maahanmuuttajat saavat tukea Kelalta, sopeutumisapua tai mitä lie, mahdollisesti opiskelupaikat ja täydellistä kohtelua. Suomalaiset eivät.
Lain voisin sanoa olevan täysin perseestä. Autovarkaudesta saa enemmän tuomiota kuin raiskauksista, vaikka raiskauksissa satutetaan ihmistä niin henkisesti kuin fyysisestikin (ellei auton omistaja ole kiintynyt autoonsa erittäin läheisesti ja loukkaannu henkisesti). Kuinka kukaan voi laittaa autovarkauden raiskaamisen, sen tuoman nöyryytyksen, pelon, ahdistuksen, satutuksen yms. edelle?
Onko tämä todellakin tasa-arvoa?

Palatakseni maahanmuuttoasioihin, kannatan SDP'n kehittynyttä lausahdusta: maassa maan tavalla. Miten maahanmuuttajat itse pyytäisivät meitä suomalaisia käyttäytymään heidän maassaan? En halua yleistää, mutta pitäisikö heidän hyväksyä raiskaukset, ns. "jengit", väkivaltateot jnejnejne? Lista jatkuu loputtomiin. En sano, etteivätkö suomalaiset tekisi tällaisia. Mutta uutisista ja tuloksista selviää, että esimerkiksi raiskaukset, pahoinpitelyt ja muut sellaiset ovat aika suurelta osin ulkomaalaistaustaisten henkilöiden aiheuttamia. Pystyykö sitä kiistämään? Ei.

Maassa maan tavalla on oiva lausahdus, mutta pystyisivätkö toisaalta suomalaisetkaan noudattamaan sitä ulkomailla, maahanmuuttajina?

Newsweekin julkaisusta "Suomi on paras maa elää" -on juteltu paljon. Monet ovat tätä väitettä vastaan. Minäkin olen tasa-arvon, lain ja rahatilanteiden mukaan. Suomessa ei paljon evää hetkauteta raha-asioissa, laki pysyy ennallaan kaikesta pahasta huolimatta. Nuorten juomiseen ja pahaan oloon yritetään puuttua, mutta montako poliisia näin "tehovalvonnassa" vappuna, saati sitten koulujenloppuna? On totta, että poliiseja oli enemmän, mutta valvonta ei ollut kummoista - kuin perusviikonloppuna.
Rikoksia ja rikollisuutta yritetään hallita, lakia yritetään tehdä paremmaksi, mutta mikään ei muutu. Kukaan ei tunnu hallitsevan mitään, kaikki tuntuu pysyvän ennallaan.

Töihin mennessä miltei vaaditaan työkokemusta ja koulutusta, mutta mistä työkokemusta saa, kun ei pääse töihin ilman työkokemusta? Mitä, jos on taitava tekemään töitä, mutta koulutus on mennyt päin persettä? Tämän takia töihin pääsy on melkeinpä mahdotonta.

Työntekijöistä sen verran, että esimerkiksi sairaanhoitajatsaavat aivan liian huonoa palkkaa, säälittävän määrän. He tekevät hyvää työtä, auttavat ihmisiä - niin kuin moni muukin aliarvostettu ja alipalkittu ammatti. Mutta mitä, joku muu ammatti missä ei tehdä periaatteessa hyvää toisille ihmisille, mitä tehdään vain palkan vuoksi, esimerkiksi medialle tehtävät työt josta ei vain kertakaikkiaan ole hyötyä yhteiskunnalle, saavat parempaa palkkaa. Onko tämäkään oikein?

En kiellä, etteikö Suomi olisi hyvinvointivaltio, en todellakaan. Olen tyytyväinen asumiseeni täällä Suomessa, mutta saa nähdä muuttuuko mielipiteeni tästä, kun astun itsenäisyyteen ja joudun itse huolehtimaan itsestäni, kuluista, veroista, palkasta, mihin sen käytän, kun otan kantaa asioihin.

Onko Suomi edes demokraattinen valta? Vaikuttaako kansan mielipiteet muuhun, kuin presidentin valintaan?

Luut näkyviin nyt

Entisenä pro-anan kannattajana voin myöntää käyväni vieläkin pro-anaa kannattavilla sivuilla. Kysymykseni kuuluu, kuinka moni henkilö lisäkseni ihannoi näkyviä solisluita, kylkiluita, lapaluita, selkärankaa, luita yleensä, pientä nahanriekaletta luitten päällä, kauniita luisia kasvoja, pullottavia poskiluita? Voisin itse sanoa ihannoivani paria näistä, lihavoituja kohtia.

En tiedä onko se sairasta vai ei. Haluan uskoa että liiallisen laihuuden ihannointi on sairasta ja siihen uskonkin, mutta en tiedä itse mitä haluan. En tiedä mitä ajattelen anorektisista henkilöistä, ajattelenko: "he ovat pystyneet siihen", vai"voi tuota sairasta", vai "ihan sama"?
En tiedä. Tästä asiasta voisin sanoa että minulla ei ole mielipidettä, yhtenäistä mielipidettä. Mielipiteeni on laaja tätä kohtaan.

Haluaisin itse luita näkyviin ja olen kolunnut syömishäiriön läpi, sen aiheuttaman alamäen ja epävarmuuden, kuten monet muutkin. Minusta olisi siis erittäin tekopyhää väittää että edes pienoisen laihuuden ihannoiminen on sairasta, tai väittää että lihavuus on rumaa  tai liiallinen laihuus on rumaa. En ole minkään kannalla sata prosenttisesti.

Minusta pieni laihuus on kaunista, sairaalloinen lihavuus rumaa, liiallinen laihuus on rumaa. Millaista on normaali, mitä luultavasti itsekin edustan?

Minä en ymmärrä syömishäiriöisten ajatusmaailmaa. Mikseivät jotkut ymmärrä, että se ei lopu siihen pisteeseen, kun on saavuttanut tavoitepainonsa? Että se vain jatkuu, mielensairaus kestää?

Minä tiedän vain sen, että minulla on ihannevartalo tiedossani, vaikka haluaisinkin olla sitä laihempi. Mutta tiedän että liiallinen laihuus ei ole kaunista, mutta en ole sitä vastaan.

Inhoan mediaa, joka luo ihmisille paineita. Mutta media ei ole se joka aiheuttaa sen kaiken - ihmisen mieli on jollain tapaa viallinen, itse me olemme aiheuttaneet paineet itsellemme. Näemme kauniita, miltei täydellisiä vartaloita - haluamme itse samanlaisen. Se on kyse meidän tahdostamme, vaikka media on siihen vaikuttanut. Itse me olemme sen päättäneet. Myös minä. Ja ehkä sinäkin.

Unelmien sielunmessu

Onkohan elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Darren Aronofsky kokenut jotakin samanlaista kuin Unelmien sielunmessussa (Requiem For A Dream) oli? Sillä elokuva oli niin ahdistava, että ahdistavuus tuntui todelta, kaikki oli todellista eikä tässäkään asioita kaunisteltu.

Ahdistavuus pysyi koko leffan ajan eikä kaikkea voinut edes ymmärtää sellaisen tunnekuohun vallassa. Ennen kuin katsoin leffan, olin vähätellyt sen kommentoijia: yksi ahdistavimmista leffoista mitä olen koskaan katsonut, vitun ahdistava mutta helvetin hyvä. Vaikka "ahdistava" -kommentteja oli vaikka muille jakaa, en uskonut sitä ja lopulta päätin itse katsoa kyseisen leffan (oli siinä muitakin syitä). Kuten jo sanoin, ahdistavuus suorastaan raapi selkäpiitä, aiheutti jäykistymisiä koko kropalleni inhon vallassa, ja "miten noin voi tehdä?" , "älä nyt vaan tee sitä" -ajatusten lomassa. Hyvä jos kroppani rentoutui koko leffan aikana edes.

Kuten olen luultavasti jo sanonut, rakastan sitä että leffat vievät mukanaan, jäävät mieleen että sitä miettii ehkä seuraavanakin päivänä ja sinä päivänä kun leffan on katsonut, tuntee vieläkin saman tunteen, mitä tunsi leffaa katsoessa. Unelmien sielunmessu ylitti kyllä odotukseni tässä ainakin. Se kummitteli mielessä pari päivää ja nyt haluaisin katsoa sen uudelleen. Leffa vei mukanaan, siinä ikään kuin eli.

En kyllä suosittelisi tätä kenellekään heikkohermoiselle ja sellaiselle, ketä ahdistaa tällaiset leffat (jotka liittyvät riippuvuuteen, esim. huumeet ja kaikenlaiset lääkkeet). Leffassa oli kauheita kohtia, jotka sykähdyttivät ja pistivät minut miltei itkemään ja saivat minut säälimään roolihahmoja. Yritin vakuuttaa itselleni, että näin ei oikeassa elämässä ole - mutta mikä estää sen?

Päärooleissa olivat Jared Leto, Jennifer Connelly ja Ellen Burstyn sekä Marlon Wayans.
Letosta en olisi uskonut että hänellä olisi noin loistavia näyttelijänlahjoja. Olin ennen pitänyt häntä vaan loistavana 30 Seconds to Mars'in laulajana, mutta nyt hänen näyttelijänlahjansa pääsivät oikeuksiinsa. Hän suoritti roolinsa niin uskottavasti, että sekin sykähdytti minua. Loistavaa.
Jennifer Connelly ei ollut minulle entuudestaan tuttu, vain elokuvassa nimeltä Kaunis mieli -olin nähnyt hänet. Minulla ei ollut suuria odotuksia mutta jos minulla olisi ollut, hän olisi ylittänyt ne.
Marlon Wayans oli pienemmässä roolissa mutta suoritti sen hyvin, uskottavasti kuten muutkin.
Ellen Burstyn ei myöskään ollut mistään tuttu, mutta tuollaisessa leffassa näytelläkseen tarvitaan hieman jo vanhemmalta näyttelijältä eläytymistä, vahvoja tunteita mukaan ja heittäytymistä - en väitä ettei nuoremmilta sitä vaadita, mutta Ellen Burstyn kietoi katselijan tunteet vahvasti pikkurillinsä ympäri.

Tai sanoisinko, koko elokuva kietoi minut pikkurillin ympäri - niin loistava leffa oli.

Leffan traileriin tästä.

But the world is true

Olin jokin aika sitten katsomassa "Sisko tahtoisin jäädä" -elokuvan. Mielestäni juoni oli hyvä, näyttelijät hyvin valittuja ja kokonaisuus hyvä. Kouluarvosanaksi antaisin elokuvalle 8½.
En ole koskaan pitänyt suomalaisia elokuvia kauhean hyvinä, näyttelijöiden takia. Juonet ovat usein olleet omaperäisiä, mutta tämä elokuva oli saanut mielestäni kauheasti vaikutteita ruotsalaisista elokuvista. Perheen erilainen tyttö, hieman yksinäinen, tutustuu pahaan tyttöön, ajautuu pahalle tielle, juo puskakännejä, vittuilee ihmisille, tekee elämästään ensin hauskaa mutta sitten menettää kaiken jnejne. Kenelle tämä ei kuulosta tutulta? No, jos ei kuulosta, niin voin sanoa: useimmissa ruotsalaisissa nuortenleffoissa tämä on pääaiheena (Esim. Hip Hei Hutsu!, Kattona tähtitaivas).

Joka tapauksessa juoni on hyvä, vaikka jokseenkin kulahtanut ja pilalle kulutettu. Elokuvassa on paljon asioita, jotka ovat ihan varmasti ajankohtaisia jollakin tavalla kaikille nuorille, ja ne on nostettu hyvin esiin, kainostelematta sitä sen enempää. Joitakin kohtia olisi silti ehkä voinut kainostella, koska kukaan tuskin tekee samoja asioita oikeasti, mitä Siiri ja Emilia tekivät. Jotkin kohdat menivät ihan yli, esimerkiksi vanhuksen pahoinpitely. Emilia muuttui mielestäni melkeinpä välittömästi tutustuttuaan Siiriin, ja se vaikutti minusta siltä, kuin ohjaaja olisi jättänyt ns. "muuttumiskohtaukset" pois tehdäkseen elokuvasta lyhyemmän. Mutta mitäs sitä turhia pidentämään elokuvaa. Juoni oli ehkä hieman ennalta-arvattava, ja käänteet eivät hätkähdyttäneet, eikä niitä käänteitä nyt paljon ollutkaan.

Elokuvassa oli sivuhenkilöitä, joiden luuli hetken olevan suuri osa elokuvaa. Esimerkiksi Emilian poikaystävä, vaikken vieläkään ole varma oliko hän Emilian poikaystävä. Häntä näytettiin elokuvan alussa sopivasti, mutta lopulta jäi unholaan ja vilahteli siellä täällä elokuvassa, ilman minkään näköistä roolia.
Päähenkilöt olivat mielestäni hyvin valittuja. Siirin näyttelijä Sara Melleri sopi siihen hyvin, ja roolista oltiin saatu hyvin luonteen näköinen: Siiri oli villi, hullu, spontaani ja rento - ulkomuoto oli kaikkea tuota. Sara Melleri onnistui roolissaan mielestäni hyvin, eläytyi rooliin hienosti ja hänestä näkyi selvästi, että hän harrastaa näyttelemistä ja on opiskellutkin sitä.
Emilian näyttelijä Ada Kukkonen onnistui hänkin hyvin, mutta en ollut silti yhtä tyytyväinen hänen roolisuoritukseensa kuin Saran. Emilian puhe kuulosti välillä siltä, kuin hän olisi lukenut repliikkinsä suoraan paperilta, eikä hän eläytynyt puheidensa mukana miltei ollenkaan. Se oli osasyy, minkä takia annoin em. arvosanan tälle elokuvalle. Silti Adan ulkonäkö sopi Emilialle, ja Emilia näytti samalla entiseltä itseltään, mutta jossain vaiheessa hänestä tuli uusi Emilia, jossa näkyi sitä vanhaakin Emiliaa. Silti: Ada olisi saanut eläytyä paremmin rooliinsa.

Elokuvan sanoma tuli mielestäni hyvin esille. En tiedä, onko sille yhtä ilmaisua, mutta se on helpompi selittää. Mielestäni elokuvassa yritettiin selittää sitä, että pitäisi elää, kunnolla, tekemättä typeryyksiä, harkitsemalla mutta pitämällä myös oikeasta elämästään kiinni ja pitämällä otteen itseensä, eikä hylkäämällä elämäänsä uuden ihmisen takia, joka ei ole yhtään omanlainen. Teemana on nuoruus ja rajojen kokeilu, jonka takia elokuva sopii hyvin 13 vuotiaille ja siitä ylöspäin. Myös rohkeus ja luottamus tulee esille elokuvassa hyvin. Emilia pettää isänsä ja pikkusiskonsa luottamuksen, mutta samalla hän pettää myös itsensä.

Elokuva pistää myös miettimään omia tekemisiään. Minä olen vielä nuori, ja tiedän että elokuvassa esiintyvät asiat ja tekemiset ovat osa minun ikäisieni elämää, arkea ja minun ikäisteni viettoa. Silti pitäisi pitää järki päässä, ote elämässä ja pitää luottaa itseensä.

Tästä Sisko tahtoisin jäädä -traileriin.